Ascensio – jälkitunnelmat3.6.2022 10.49.16

Mt. Everest on edelleen kirkkaana muistoissa, vaikka huipulta lähdimme palaamaan hieman reilu kuukausi sitten kohti arkea.

Miltei kaksi tuntia oli kulunut siitä kun otimme viimeiset askeleet huipulle. Hieman meidän jälkeen saapui myös Apa Sherpa, joka ensitöikseen sai Mynthonin maistettavakseen – raikasta totesi hän. Aika kului ihastellen kuulasta, kirkasta maisemaa sekä satunnaisia pilvilauttoja, jotka soljuivat pari kilometria alempana. Ihan kaikkeen eivät kiinalaisetkaan olleet kyenneet – Kiinan ja Nepalin välinen raja huipun kohdalta oli vartioimaton – tosin vartijat tuskin olisivat kovin pitkäikäisiä.

Mieli oli sanamukaisesti korkealla kun aloitimme paluun kohti nelosleiriä ja sitä kautta perusleiriä. Hillary Step tuntui haastavammalta kömpiä alas kuin se tuntui nousta. Olimme varsin hyvissä voimissa ja jatkoimme laskeutumista nopeasti. Köydet olivat aktiivikäytössä alasmennessä ja Hestran hanskojen nahkapinta sen kuin vain kiillottui liukuessamme alas aika ajoin pitkilläkin loikilla. Saavuimme Balconylle hikeä pyyhkien. Untuvat olivat kirkkaassa kelissä aivan liian kuumat. Hörppäsimme hieman juomaa, vaihdoimme noustessa jätetyn happipullon ja jatkoimme matkaa. Takaisin nelosleirissä olimme noin yhden maissa eli paluu huipulta taukoineen otti vajaan kolme tuntia. Meidän Sherpat olivat jääneet kauas taakse. Pohdimme, jatkammeko suoraan matkaa 2. leiriin, mutta hylkäsimme ajatuksen. Päätimme viettää vielä yhden yön kahdeksassa tonnissa ennen jatkamista. Otimme ensi alkuun lyhyet torkut. Kaikenlaista touhua riittikin tankkaamisen ohessa. Yö oli suhteellisen kylmä.

Aamun valjetessa jatkoimme matkaa edelleen aurinkoisessa säässä. Olo oli hyvä ja voimiakin oli jäljellä mukavasti. Lisähappi tosin alkoi loppua, mutta niin se saikin. Vauhti oli paikka paikoin mukava. Saavuimme 3. leiriin ja pakkasimme sinne jättämämme tavarat mukaan. Lepäsimme ja joimme kolmosessa hieman ja jatkoimme edelleen Lhotsen seinää kohti kakkosleiriä, jonne saavuimme noin kolmen aikoihin. Tuossa tuntui jo, että energiaa on kulunut. Ilta oli hiljainen, söimme ja nukuimme ja pakkasimme tavaramme valmiiksi. Nyt alkoi repullakin olla painoa (Perusleirissä punnitsimme 27 kg).

Aamu valkeni pilvisenä, mutta lämpimänä, vaikka aika ajoin ripotteli märkää lunta. Aamun ensimmäinen tunti sujui mukavasti ja saavutimme ykkösleirin. Keli lämpeni nopeasti ja pysyi sateisena. Jatkaessamme ykkösestä alas kohti jääputouksen yläreunaa, whiteout oli sen verran rankka, että se vaikutti mielialaan, suuntavaistoon ja tasapainoon. Meillä oli välillä suuria vaikeuksia hahmottaa omaa sijaintia. Putouksen yläreunassa oli muitakin alas menijöitä, ja hankaliin paikkoihin muodostui jonoja. Jonossa seisoessaan tunsi sulavan jäävirran liikkeen. Pahimmassa jonossa seisoimme n. 30 m korkean lohkareen päällä odottaen köyden vapautumista. Lohkareen nytkähtely oli aistittavissa ja se liitettynä jään repeilyn ääni pisti liikkumaan vikkelästi siinä missä mahdollista. Sillä punaisella sekunnilla kun köysi vapautui, 8 oli jo kiinni köydessä ja alas oltiin menossa. Whiteout pysyi koko putouksen ajan ja aikaa kului uskomattoman pitkään. Jos normaalipäivänä tulimme putouksen alas noin 1 ½ tunnissa, niin nyt siihen kului 7h. Energiat saimme kulutettua aivan kaikki, ja perusleiriin saavuimmekin laahustaen ja väsyneinä, mutta onnellisina.

Väsy oli ajuri kun aloimme heti perusleiriin palattuamme pohtia, miten pääsemme jatkamaan matkaamme kohti ihmisten ilmoja.  Saimme houkuteltua muita mukaan, jolloin helikopteri oli järkevän hintainen. Aamulla olimmekin platalla odottamassa kopteria. Nautittavan kyydin pääteasema oli Lukla, ja puolen tunnin kuluessa istuimme jo koneessa, joka Luklan kentältä kiihdytti alas 10 asteen kulmassa kohti rotkoon päättyvän lentokentän kiitotien päätä. Lentoonlähtö oli laskueutmista tyylikkäämpi.

Suomeen palasimme 31.5.2010 ja arki alkoi välittömästi. 1.6.2010 olin jo matkalla Rovaniemeltä Helsinkiin pyjamakoneella eli varhaisimmalla aamukoneella. Siinä oli kohta, jossa oikeastikin mietin, että tämä ei kyllä ole minun juttuni – mutta nopealla arkirutiiniin siirtymisellä on puolensa.

Moni on kysynyt että kannattiko ja mitä reissusta jäi käteen? Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on selvä – kyllä kannatti. Tuo toinen koostuu ehkä enemmänkin huomioista. Tahto tehdä jotain on ajurina erinomaisen voimakas. Me vuorikiipeilyssä suhteellisen kokemattomat päätimme kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle. Päätöstä siivitti luja tahto. Kokemus muusta retkeilystä auttoi ymmärtämään ja pilkkomaan hanke järkeviin välitavoitteisiin ja niiden saavuttamiseen vaadittaviin toimiin. Tuon kokemuksen jälkeen arkielämän haasteet tuntuivat ja tuntuvat edelleen varsin vaatimattomilta. Me nykyihmiset menemme kovin harvoin vaikka läpi harmaan kiven. Epäileviä juutaita oli paljon vaikka oikeasti vuorelle pyrkii kandidaatteja, joiden kokemus on vielä meitäkin paljon ohuempi. Kovin moni ei uskonut retkikunnan onnistumiseen. Itse emme epäilleet onnistumistamme yhtään ainutta kertaa.

Kiipeily jatkuu liikuntamuotona, mountaneering omalla tavallaan, mutta enemmän tahtotila kohdistuu kumpareisiin, joista voi järkevällä tavalla laskea suksilla alas. Denali on noussut esille, mutta se ei ole ihan lähiajan tavoite. Siihen saakka seikkailemme Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapin tuntureilla ja vuorilla. Kokemuksistamme kerromme kumppaneillemme ja sidosryhmille, ja sovittaessa järjestämme erillistilaisuuksia.

Tästä eteenpäin päivitämme Ascensio-blogia aika ajoin, samoin kuin FB –sivustoakin. Sivustot keskittyvät kertomaan kokemuksista retkeilyn ja seikkailun aihepiiristä. Olemme kolunneet Timon kanssa melonnan Suomi-Cuppia, jossa seuraava osa-kilpailu on Kuusamossa 3.7.2010. Sen jälkeen seuraava etappi on ArticCircle24 –seikkailukilpailu (www.articcircle24.fi) Jerisjärvellä.

Kaikki hyvin!

Maailman korkeimmalle huipulle3.6.2022 10.49.27

Illalla 17.5. kuulimme Carina Räihän päässeen huipulle, ja sen esimerkin motivoimana nostimme varhain aamulla 18.5 päämme tyynyltä. Aamurutiinit olivat varsin tuttuja ja sujuivat nopeasti. Otsalampun valossa lähdimme kohti ylempiä leirejä. Saavutimme C1:n reilussa neljässä tunnissa. Timo alkoikin tehdä majaa C1:n, ja Mika päätti levätä päivän kuumimman ajan ja jatkaa myöhemmin iltapäivästä suoraan C2:n. Kun pilvet nousivat auringon suojaksi, Mika käveli C2:n ja Timo sen sijaan saapui C2:n vasta 19.5. Korkean ilmanalan kiipeämisessä on hyvin tärkeää jakaa voimansa oikein, koska palautuminen on ylempänä miltei mahdotonta. Näin lepäsimme molemmat C2:ssa tekemättä käytännössä yhtään mitään.

20.5. varhain aamulla jatkoimme kohti kolmosleiriä. Päivä oli aurinkoinen ja lupasi kaikin puolin hyvää. Puimme optimistina lähtiessä pelkät kuoret päälle ja pakkasimme untuvat reppuun. Nousimme kohti Lhotsen seinää ja saavutimme seinän 1,5 h kävelyn jälkeen. Kuin aikaisemman toisintona juuri seinämän alapuolella nousi voimakas tuuli. Kaivoimme untuvat repuista, taistelimme ne voimakkaassa tuulessa päällemme ilman mainittavia varustemenetyksiä. Lähdimme nousemaan Lhotsen pystysuoraa jäätikön alareunaa, jonka jälkeen seinämä jatkuu jyrkkyydeltään 40-60 asteisena. Nousimme noin 2,5 h kolmosleiriin vain todetaksemme, että edellisyön ja koko päivän jatkunut tuuli oli rikkonut leirin kaksi telttaa. Asian Trekkingin toimeliaat Sherpat pystyttivät uudet teltat ja teimme majoituksen suhteen uusjaon, jonka mukaan Timon ja minun telttaan majoittui myös David. Majapaikkamme oli suhteellisen ilmava ja siitä oli erinomainen näkymä Mt. Everestin huippuharjanteelle saakka. Ilta sujui jo totuttujen rutiinien mukaan keitellen vettä, ruokaa ja jutustellen mukavia. Yön pimetessä tuuli yltyi ja stratosfäärituulet paukuttivat jumalten pauhun lailla telttaa, eikä siinä nukkumisesta tullut juuri mitään. Luonnolla on arvaamaton voima.

Aamulla jatkoimme ei niin virkeinä. Tällä kertaa repussa oli vain ja ainoastaan välttämättömät ja hengitystä helpotti top-out –maski. Happinaamarin virtaus oli säädetty kakkoselle. Ensi shokki oli skandinaavihipiälle jonkinlainen. Untuva tuntui kuumalta ja hapen virtaus ei tuntunut ihan totutulta, joten ensimmäisen 5 minuutin jälkeen untuvatakki aukesi ja happimaski nousi kasvoilta kommentin kera…  Pienen mietintätauon jälkeen matka kuitenkin jatkui kohti Yellow Bandia, joka on Lhotsen seinän ja Geneva Spurin erottava kalliomuodostelma. Näiden ylittäminen muodostui teknisesti päivän haastavimmaksi. Geneva Spurin ylitettyämme saavuimme nelosleiriin noin 6 h uurastuksen jälkeen. Söimme rivakkaan leirissä 4 ja yritimme ummistaa silmämme happipulloinemme niin pitkäksi aikaa kuin se oli mahdollista ennen illalle ajoitettu huiputusyritystä. Päätimme, että pyrimme lähtemään klo 21.30, mutta n. klo 21 taivas täyttyi lumesta ja tuiskusta, joka pisti miettimään koko huippuyritystä kertaalleen. Taivas kuitenkin kirkastui melkein yhtä nopeasti kuin se täyttyi lumesta ja näkymä ylös oli auki. Untuvat taas päälle ja niin nopeasti kuin suinkin liikkeelle teltoista, joka tarkoitti meille kello yhtätoista. Reitti nousi Mt. Everestin rinnettä suoraa ylös kääntyen eteläharjanteelle paikkaan nimeltä Balcony, jolla vaihdoimme happipullot ja yritimme hörpätä kupillisen kuumaa. Normaali vesipullo oli jäässä ja termospullossa keitetty kaakao oli jo haaleaa. Balconylla oli tuulta n. 5 m sekunnissa ja pakkasta arviolta -36 astetta. Ilman viileys ei kuitenkaan haitannut etenemistä eteläharjannetta pitkin etelähuipulle. Ennen etelähuippua olevat kalliomuodostelmat olivat haasteellisia, ja paikkaan muodostuikin jonoa ja odottelua. Koska sinä päivänä huipulle pyrkiviä kiipeilijöitä oli ”vain” noin 50, jonot purkautuivat hankalimmistakin paikoista suhteellisen nopeasti. Ylitimme etelähuipun vain nähdäksemme Mt. Everestin varsinaisen huipun niin lähellä, mutta tuskallisen kaukana. Laskimme etelähuipulta muutaman kymmenen metriä alas ja saavutimme Hillary Stepin. Ennen Hillary Stepiä saatoimme katsella sekä Kiinan että Nepalin puolelle paikassa, jossa Kiinan puolelle pudotusta oli noin 3 km. Vastoin ennakko-odotuksia Hillary Step ei tuntunut kovin haastavalle, sillä jäätikön sijaan paikka oli tuulen jäästä putsaama kalliota.

Reilun yhdeksän tunnin uurastuksen jälkeen saavutimme vihdoin Mt. Everestin huipun ja tippahan, tai ehkä pari, siinä poskelle vierähti.

Tippa silmässä -8850m3.6.2022 10.49.41

Tarkemman kertomuksen huiputuksen etenemisestä kirjoitamme muutaman päivän sisällä. Saavuimme tänään turvallisesti takaisin perusleiriin, vaikka lunta tuli koko päivän ja jäädytti köysien pinnat liukkaiksi.  Se teki jääputouksesta lämmön kanssa erinomaisen haastavan.

Huipulla kävimme ja puuha oli suunnilleen sitä mitä odotimmekin. Täytyy myöntää, että kyynel vierähti poskelle kun maailman korkein kohta saavutettiin. Huipulla vietimme melkein kaksi tuntia, koska keli oli täkäläisittäin varsin mainio.

Kaikki hyvin!

Kotimaista ja Rock’n Roll3.6.2022 10.49.53

Olemme perusleirissä useaan otteeseen kommentoineet, että ruokaa voi tehdä ilman, että pinaattia ja valkosipulia lisätään kaikkeen ruokaan, kuten Nepalilainen keittiö mielellään tekee. Sen vakuudeksi teimme Timon kanssa eilen koko leirille Illallisen. Operaatio keräsi paikalle viereistenkin leirien kokit sekä National Geographicin.  Raaka-aineet eivät kovin mairittelevia olleet, mutta jo pääkokkikin oli hieman ihmeissään kun kipot tyhjenivät alta aikayksikön. Suomalainen maku kelpasi hyvin kansainväliseenkin vaatimustasoon.

Menu oli seuraava:

Alkupala:

Herkkusienikeitto, näkkileipä ja sen päälle munavoi

Pääruoka:

Perunamuusi, ruskea hieman ketsupilla pehmennetty kananakkikastike, tuoresalaatti

Jälkiruoka:

Lämpimät ananasrenkaat

Tärkein asia on nyt se, että odotus loppui. Huomenna klo 03:00 lähdemme kokeilemaan omaa kanttiamme. Tämän tiedon mukaan huiputusyritys tehdään 22.5. Käytännössä lähdemme 4. leiristä edellisenä iltana ylös noin klo 21:00. Nousua voi seurata Facebookin välityksellä. Kokemukset kirjoitamme päiväkirjan muotoon heti kun urakan jälkeen jaksamme.

 Urakka ei lopu laskeutumiseen perusleiriin, vaan sen jälkeen kiiruhdamme melkein samalta seisomalta kohti Luklaa, jotta ehdimme paluukoneeseen. Kopteri tuntui hinnaltaan ainakin vielä sen verran suolaiselta, että parin päivän reipas kävely tuntui järkevämmältä vaikka hieman kiire olisikin.

Kaikki hyvin

Projektin aktiivivaiheen loppuunsaattamisen tuska3.6.2022 10.50.06

Tuoreen sääennusteen mukaan tuulet laskevat 22-23.5 ja ikkuna huiputukselle on avautumassa. Ikkuna tämän tiedon mukaan näyttää varsin lavealta jatkuen aina 30.5 saakka. Nyt eri lähteistä haetut ennusteet ovat suunnilleen samaa mieltä tuulitilanteen muutoksen ajankohdasta ylhäällä. Virheelliset päätökset kostautuvat hyvin nopeasti, koska käytännössä virtaa ei riitä kuin yhteen yritykseen, onnistui se tai sitten ei. Mehän tietysti lähdemme siitä, että onnistuuhan se. Tämä on se hetki kun koko kiipeilyvaiheen loppuunsaattamien pitää uskaltaa viedä loppuun saakka. Välttämättä yhtä oikeaa päätöstä ei edes ole olemassa, vaan on elettävä olosuhteiden mukaan. Tunnettua on, että odottavan aika on pitkä!

National Geographicin toimittaja esitti kysymyksen ” miten yhtäläisyyttä on liiketoiminnalla ja vuorikiipeilyllä?” Siihen totesin, että ” Liiketoiminnassa tavoitteet ilmaistaan visiona, jonka askeleet kuvataan strategisilla tavoitteilla ja ne pilkotaan toteutettaviksi askeleiksi. Näin yritykselle muodostuu toiminnan suunta, tavoitteet ja välitavoitteet joiden toteutumista seurataan systemaattisesti. Vuorikiipeilyssä huippua ei voi haukata yhdellä suupalalla, vaan tavoite jaetaan aivan samalla tavoin välitavoitteisiin joiden toteutuminen on onnistumisen edellytys. ”

Nyt elämme jännityksellä itsekin seuraavan muutaman päivän. Jos 22.5. on edelleen tavoitteemme, lähdemme sitä taklaamaan 18.5.

Blogia emme pysty päivittämään nousun aikana, vaan Base Camp managerimme Marshall Thompson päivittää etenemisemme radioyhteyden perusteella Ascension Facebook-sivustolle. Jos ja kun nousumme kiinnostaa, kannattaa liittyä sivun faniksi.

Blogin kuvassa keskellä pilkottaa south Col (n. 8000m, nelosleiri) ja sen vasemmalla puolella näkyy Mt. Everest, huippu pilvien keskellä. Kuva on otettu Kala Pattarin huipulta.

Kaikki hyvin.