Mt. Everest on edelleen kirkkaana muistoissa, vaikka huipulta lähdimme palaamaan hieman reilu kuukausi sitten kohti arkea.
Miltei kaksi tuntia oli kulunut siitä kun otimme viimeiset askeleet huipulle. Hieman meidän jälkeen saapui myös Apa Sherpa, joka ensitöikseen sai Mynthonin maistettavakseen – raikasta totesi hän. Aika kului ihastellen kuulasta, kirkasta maisemaa sekä satunnaisia pilvilauttoja, jotka soljuivat pari kilometria alempana. Ihan kaikkeen eivät kiinalaisetkaan olleet kyenneet – Kiinan ja Nepalin välinen raja huipun kohdalta oli vartioimaton – tosin vartijat tuskin olisivat kovin pitkäikäisiä.
Mieli oli sanamukaisesti korkealla kun aloitimme paluun kohti nelosleiriä ja sitä kautta perusleiriä. Hillary Step tuntui haastavammalta kömpiä alas kuin se tuntui nousta. Olimme varsin hyvissä voimissa ja jatkoimme laskeutumista nopeasti. Köydet olivat aktiivikäytössä alasmennessä ja Hestran hanskojen nahkapinta sen kuin vain kiillottui liukuessamme alas aika ajoin pitkilläkin loikilla. Saavuimme Balconylle hikeä pyyhkien. Untuvat olivat kirkkaassa kelissä aivan liian kuumat. Hörppäsimme hieman juomaa, vaihdoimme noustessa jätetyn happipullon ja jatkoimme matkaa. Takaisin nelosleirissä olimme noin yhden maissa eli paluu huipulta taukoineen otti vajaan kolme tuntia. Meidän Sherpat olivat jääneet kauas taakse. Pohdimme, jatkammeko suoraan matkaa 2. leiriin, mutta hylkäsimme ajatuksen. Päätimme viettää vielä yhden yön kahdeksassa tonnissa ennen jatkamista. Otimme ensi alkuun lyhyet torkut. Kaikenlaista touhua riittikin tankkaamisen ohessa. Yö oli suhteellisen kylmä.
Aamun valjetessa jatkoimme matkaa edelleen aurinkoisessa säässä. Olo oli hyvä ja voimiakin oli jäljellä mukavasti. Lisähappi tosin alkoi loppua, mutta niin se saikin. Vauhti oli paikka paikoin mukava. Saavuimme 3. leiriin ja pakkasimme sinne jättämämme tavarat mukaan. Lepäsimme ja joimme kolmosessa hieman ja jatkoimme edelleen Lhotsen seinää kohti kakkosleiriä, jonne saavuimme noin kolmen aikoihin. Tuossa tuntui jo, että energiaa on kulunut. Ilta oli hiljainen, söimme ja nukuimme ja pakkasimme tavaramme valmiiksi. Nyt alkoi repullakin olla painoa (Perusleirissä punnitsimme 27 kg).
Aamu valkeni pilvisenä, mutta lämpimänä, vaikka aika ajoin ripotteli märkää lunta. Aamun ensimmäinen tunti sujui mukavasti ja saavutimme ykkösleirin. Keli lämpeni nopeasti ja pysyi sateisena. Jatkaessamme ykkösestä alas kohti jääputouksen yläreunaa, whiteout oli sen verran rankka, että se vaikutti mielialaan, suuntavaistoon ja tasapainoon. Meillä oli välillä suuria vaikeuksia hahmottaa omaa sijaintia. Putouksen yläreunassa oli muitakin alas menijöitä, ja hankaliin paikkoihin muodostui jonoja. Jonossa seisoessaan tunsi sulavan jäävirran liikkeen. Pahimmassa jonossa seisoimme n. 30 m korkean lohkareen päällä odottaen köyden vapautumista. Lohkareen nytkähtely oli aistittavissa ja se liitettynä jään repeilyn ääni pisti liikkumaan vikkelästi siinä missä mahdollista. Sillä punaisella sekunnilla kun köysi vapautui, 8 oli jo kiinni köydessä ja alas oltiin menossa. Whiteout pysyi koko putouksen ajan ja aikaa kului uskomattoman pitkään. Jos normaalipäivänä tulimme putouksen alas noin 1 ½ tunnissa, niin nyt siihen kului 7h. Energiat saimme kulutettua aivan kaikki, ja perusleiriin saavuimmekin laahustaen ja väsyneinä, mutta onnellisina.
Väsy oli ajuri kun aloimme heti perusleiriin palattuamme pohtia, miten pääsemme jatkamaan matkaamme kohti ihmisten ilmoja. Saimme houkuteltua muita mukaan, jolloin helikopteri oli järkevän hintainen. Aamulla olimmekin platalla odottamassa kopteria. Nautittavan kyydin pääteasema oli Lukla, ja puolen tunnin kuluessa istuimme jo koneessa, joka Luklan kentältä kiihdytti alas 10 asteen kulmassa kohti rotkoon päättyvän lentokentän kiitotien päätä. Lentoonlähtö oli laskueutmista tyylikkäämpi.
Suomeen palasimme 31.5.2010 ja arki alkoi välittömästi. 1.6.2010 olin jo matkalla Rovaniemeltä Helsinkiin pyjamakoneella eli varhaisimmalla aamukoneella. Siinä oli kohta, jossa oikeastikin mietin, että tämä ei kyllä ole minun juttuni – mutta nopealla arkirutiiniin siirtymisellä on puolensa.
Moni on kysynyt että kannattiko ja mitä reissusta jäi käteen? Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on selvä – kyllä kannatti. Tuo toinen koostuu ehkä enemmänkin huomioista. Tahto tehdä jotain on ajurina erinomaisen voimakas. Me vuorikiipeilyssä suhteellisen kokemattomat päätimme kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle. Päätöstä siivitti luja tahto. Kokemus muusta retkeilystä auttoi ymmärtämään ja pilkkomaan hanke järkeviin välitavoitteisiin ja niiden saavuttamiseen vaadittaviin toimiin. Tuon kokemuksen jälkeen arkielämän haasteet tuntuivat ja tuntuvat edelleen varsin vaatimattomilta. Me nykyihmiset menemme kovin harvoin vaikka läpi harmaan kiven. Epäileviä juutaita oli paljon vaikka oikeasti vuorelle pyrkii kandidaatteja, joiden kokemus on vielä meitäkin paljon ohuempi. Kovin moni ei uskonut retkikunnan onnistumiseen. Itse emme epäilleet onnistumistamme yhtään ainutta kertaa.
Kiipeily jatkuu liikuntamuotona, mountaneering omalla tavallaan, mutta enemmän tahtotila kohdistuu kumpareisiin, joista voi järkevällä tavalla laskea suksilla alas. Denali on noussut esille, mutta se ei ole ihan lähiajan tavoite. Siihen saakka seikkailemme Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapin tuntureilla ja vuorilla. Kokemuksistamme kerromme kumppaneillemme ja sidosryhmille, ja sovittaessa järjestämme erillistilaisuuksia.
Tästä eteenpäin päivitämme Ascensio-blogia aika ajoin, samoin kuin FB –sivustoakin. Sivustot keskittyvät kertomaan kokemuksista retkeilyn ja seikkailun aihepiiristä. Olemme kolunneet Timon kanssa melonnan Suomi-Cuppia, jossa seuraava osa-kilpailu on Kuusamossa 3.7.2010. Sen jälkeen seuraava etappi on ArticCircle24 –seikkailukilpailu (www.articcircle24.fi) Jerisjärvellä.
Kaikki hyvin!